jotta totuus ei unohtuisi - that the truth be not forgotten (2004)
Lataa kirja PDF tiedostona (134 s.) tai tilaa kirja Akateemisesta kirjakaupasta.
Download the entire book as a PDF (Finnish, 134 pages) or order the book at Akateeminen Kirjakauppa.
Esipuhe
Elämässäni, niin kuin varmaan monella muullakin, on ollut melkein jatkumo uskomattomia, miltei telepaattisia yhteensattumia ja ”Hyvän haltijan” sormella osoittamia, tärkeitä kohteita, jotka olisivat ansainneet tulla kirjatuiksi. Harmi, etten sitä ajoissa hoksannut tehdä.
Vähän samantapainen oli tämä päätökseni ryhtyä kartoittamaan elämäni virstanpylväitä. Oltuani vuosia, mitä ”karriääriin” tulee, jokseenkin ”kesannossa”, resignaation epäaktiivisessa tilassa, tulin tässä vuodenvaihteessa 2003–2004 herätykseen, että ei – kyllä nämä asiat täytyy panna paperille, vaikkapa ei muun vuoksi kuin jälkeen jääville tiedoksi, ja totesin, että sehän käy esim. uuden vuoden päätöksestä, jollainen ei lainkaan kuulu tapoihini. Päätin jopa hankkia tietokoneen, jonka hankkimatta jättämistä olen viimeiset kymmenen vuotta harmitellut, kas kun en luottanut aivoihini. Suureksi ihmetyksekseni molemmat lapsenikin pitivät sen hankintaa itsestään selvänä – tietoisina(!), mihin tarkoitukseen.
Niin silloinkos jatkui tämä yhteensattumien ihme kohdallani! Professori Otto Meurman, hyvä ystävämme, tietäen, että minulle ei tule Duodecim-lehteä, soitti helmikuun kolmas päivä, vuonna 2004, olenko nähnyt viimeistä numeroa ja luki sieltä Silmätautien erikoislääkäriuutisista Helsingin silmäklinikan professoreitten (Tervo & Laatikainen) toimittamana artikkelista, jonka referoinnin lopussa he sanovat: ”…asia ei ole uusi. Kaksikymmentä vuotta sitten suomalainen silmälääkäri Kaisu Viikari puhui tämän asian puolesta” (tosin 11 vuoden virheellä; kirjoitti kahdessa kirjassaan, Tetralogia vuodelta1972 (11) ja Panacea (22), englanniksi, vuodelta 1978).
Kautta maailman sivun tieteessä, ei vähiten lääketieteessä, on ollut esteitä uusien havaintojen esiin pääsylle. Jos sallitaan suuruudenhullu esimerkki, jonka Sauli niin usein mainitsi ja on siksi jäänyt mieleeni: Kuuluisan kirurgian professorin Ferdinand Sauerbruchin (1875–1951) klinikassa, Berliinissä, tri Forsman oli v. 1929 tehnyt itselleen – hoitajattaren avustamana – sydämen katetrisaation, ja kun professori kuuli tästä, hänen lakoninen reaktionsa oli: ”Sie sind fristlos entlassen!” (Olette välittömästi erotettu!”)
Tai uppsalalaisen lääketieteen ylioppilas Ivar Sandströmin vuonna 1880 tekemä mullistava (vägbrytande)löydös, lisäkilpirauhaset, viimeinen suuri ihmisestä tunnistettu elin (the parathyroidea glands, the last major organ to be recognized in man), ei sen ajan medisiinisessä maailmassa lyönyt läpi, vaan jäi 11 vuodeksi unohduksiin.
Vaatii vähintään yhden, mielellään kahden polven poistumisen välistä, jotta kiistelty asia voi uudelleen nostaa päätään objektiivisella tavalla. Tosin joku viisas on sanonut, että silloin, kun asiasta kiistellään, se on jo muuttunut dogmiksi.
Tätä rehabilitaation, hyvityksen, (jollaisena sen näen) auvoa varjostaa kaksi asiaa. Suren sitä, että Sauli, joka niin varauksetta myötäeli ja tuki minua näissä pyrkimyksissä, ei ole tätä näkemässä. Olen kuitenkin vakuuttunut hänen hengessä mukanaolostaan, sillä aikanaan, jo pari vuosikymmentä sitten, hän oletti minun palaavan näihin asioihin ja hänellä oli ehdotus kirjan nimeksikin: ”Tuntemattomalle migreenipotilaalle”.
Samoin suren sitä, että hyvä ystäväni, silmälääkärikollegani Aune Adel, joka parhaiten ymmärsi ja antoi tukensa tälle asialle sekä oli korvaamaton kokemusten vaihdossa, ei enää ole joukossamme.
Sauli sanoi silloin, kun nämä totuudet alkoivat seestyä, että minua eivät liiat tiedot ole olleet sekoittamassa! Aivan oikein, siten on ollut mahdollista paneutua elementaari-(perus-)asioihin ja toteamus on mitä sulimmassa sovussa Goethen sanomaan: ”…joka ei ymmärrä ongelmien alkutekijöitä, ei voi niitä ratkaistakaan”. Tapahtumien kulku myös osoittaa, miten helposti massa ajattelee massan aivoilla – ja tyhmän ja viisaan väitellessä tyhmä voittaa (on äskettäin sanonut suomalainen aforismi-kirjailija).
Kuten olen kirjojeni, joita en aio tässä lähteä kertaamaan, ne saavat detalji-paljouksineen puhua puolestaan – esipuheissa selostanut, itselleni on päivänselvää, mikä johti näitten totuuksien etsimiseen. Koulutusaikanamme, poliklinikkatyössä, potilassuhteet olivat enimmäkseen niin lyhytaikaisia, että esim. lasimääräysten onnistuneisuutta ja niitten pitkäaikaisvaikutuksia ei juuri päässyt, tai olisiko parempi sanoa, joutunut näkemään. Siten sitä sai säilyttää illuusionsa, että työ oli
ollut onnistunutta.
Mutta sitten, kun olin aloittanut yksityisvastaanottoni, sainkin huomata, että vaikka kuinka oli toiminut saadun opetuksen mukaisesti, niin potilaatpa eivät päässeetkään vaivoistaan: päänsärystä, silmien kirvelystä, kutinasta, väsymyksestä. Olin varsin hyvin tietoinen piilevän kaukotaitteisuuden ja yleensä plussuuntaisen vajauksen merkityksestä ja vuosisatainen opetettu ohje silmälasien määräämisessä: ”vahvin pluslasi, heikoin miinus” soi kuin iskostettuna korvissa. Ilmeisesti sen toteuttaminen sykloplegiasta (akkommodaation lamauttamisesta) huolimatta ei kuitenkaan ollut riittävästi onnistunut.
Oli siis keksittävä jotakin muuta ja siitä lähti silmän taittovoiman tutkimiseksi vahvan sumuttamisen (fogging) kehittely, joka sitten sai mitä moninaisimpia toteuttamisen muotoja.
Tetralogia ja Panacea eivät nähneet päivänvaloa minun itseni vuoksi, vaan potilaitteni hädän vuoksi, ja julkaisemalla Tetralogian suomeksi, halusin tarjota kollegoilleni nopeata pääsyä ”asian päälle”.
Kiitän klaanimme koko tietokonesukupolvea auliista avunannosta teknisissä pulmatilanteissa ja erikoisesti Heidiä, Jorman 4./5 tyttärestä sekä tottuneita oikolukijoita Eiraa ja Jormaa!
Turussa marraskuussa 2004
